tiistai 7. marraskuuta 2017

Neuleita

Puikotkin ovat taas heiluneet ja jotain valmista on syntynyt niilläkin. Tai siis niillä, muuten ei paljon valmista ole syntynyt.

Miniälle tarjouduin sukkaneulojaksi, mutta lapasista oli pulaa, joten niitä sitten. Ekat pakkasetkin oli luvassa, joten aika vikkelään aloin töihin. Noin viikon päästä "tilauksesta" vein kummallekin pikkuneidille lapaset postiin.


Tässä yhtä vielä puuttuu ja kaikki ovat päättelemättä. Ihan valmiista taisin unohtaa ottaa kuvan. Kun lähetys oli perillä, miniä lähetti kuvan tytöistä uusissa lapasissaan ja myös kuvan sen jälkeen. Vanhempi tyttö hoivaa kaikkea ja rakentaa petejä ja pesiä. Lapasista ja kirjekuoresta syntyi dinosauruksen pesä ja mukana menneestä kortista tuli niiden pyyhe. Lähetys meni siis sekä sisä- että ulkokäyttöön 😏


Viime talvena neuloin pipon ja lankaa jäi - niin kyllä pitikin, mutta silloin jäi rannekkeet tekemättä. Nyt nekin ovat valmiina, kun pimeät illat ja aamut ovat taas arkea. Vielä näihinkään ei kaikki lanka kulunut, joten...




...syntyi heijastimet. Kulkevat mukana hihan taitteissa ja ne saa helposti esiin, kun alkaa hämärtyä. ankaa jäi puolisen metriä. Yksi bussi näillä on jo tullut huidottua pysähdyksiin. Viime talvena jäin reppuineni pysäkille, vaikka meitä oli kaksi huitaisemassa pysähtymistoiveen. Seuraavana päivänä kävin ostamassa tuon langan.



Yhtenä rannesärkypäivänä osui käteen villalankajämä ja parina seuraavana iltana valmistui vihreä ranneke. Tuon pituus on kyynärpäähän asti. Palmikoilla sain ranneosan vähän kapeammaksi.




Vanhempien luona käydessä mukaan lähtee usein reissukäsityönä sukankudin. Äidin kanssa istuskellaan ja jutellaan ja samalla neule edistyy lähes huomaamatta. Värikäs on raitalangan jämäkerä ja turkoosinkirjava on kokonainen kerä, jonka kuviosta neuleena en pitänyt.
Sukkien jälkeen matkassa alkoi kulkea pikkuisen liian isot lapaset - riittävät sitten tarvittaessa toisten päälle.



Mutta tänään istuskeltiin isän kanssa aamupäivä kaksin ja iltapäivällä oli toisenlainen käsityö - silkkinen ja haikea hiusten silittely, johon unen läpi sekoittui aika ajoin äidin hymy. 


Äiti toipuilee sairaalassa leikkauksesta. 




tiistai 31. lokakuuta 2017

Elämän polkuja

Päivitykset jätättävät pahasti, mutta niinhän elämän poluilla usein käy - aina ei elämä mene niinkuin itse on suunnitellut.
Tämä työ oli näyttelyssä Forssassa jo kesällä ja joulukuun alkupuolella se on Oulussa.

Olin aloittanut työn jo hyvissä ajoin, mutta ideani ei sit jossakin vaiheessa enää ollutkaan itselleni mieleinen ja pitkän hauduttelun jälkeen syntynyt uusi oli jäljellä olevaan aikaan nähden liian työläs. Kaivoin kaapista vanhoja alkuja ja yksi sopiva löytyi. Kun muut laittoivat jo valmiiden töiden kuvia ryhmän Dropboxiin, alkoi paineet olla aika korkealla. Ja sittenhän sinne yhtenä päivänä ilmestyi valmiina työ, joka oli hyvin samantyylinen kuin mitä minulla oli tulossa. Blääh!!! Pikkuisen paniikkia.
Jotain käsin painettua, jota voisin jatkaa itse värjätyillä kankailla. Joku polku jostakin jonnekin. Apua! Vajaa pari viikkoa aikaa. Työn pitäisi liittyä jotenkin omiin kokemuksiin. Mitä mukanani kannan. Ympärysmittaa vähintään viisi metriä. Olisin vielä liemessä.
No, joku mielikuva - sopivia kankaita vain esiin. Sitten tuli tuo tekstiiligrafiikalla painettu kangas. Just hyvä, mieleinenkin, mutta jos käyttäisin sitä, menisi suunnitelma taas kerran uusiksi. Grafiikkapalassa on spiraalia, se on minulle läheinen kuvio jo lapsuudesta asti. Toisessa työssä oli vielä ihan pikkuinen nurkka tikkaamatta ja sitten tämän ison työn kimppuun. Mutta mitä teki ompelukone. Hajosi. Paininjalka tipahteli. Ei auttanut minkäänlaiset väännöt. Laitoin viestin siskolle ja kerroin miten kävi ja jos hän liikkuu kaupungilla, niin voisko kuskata minut koneeni kanssa huoltoon. Kyllä. Ja lupasi vielä pakata oman koneensa mukaan, että pääsen kotiin tultua heti ompelemaan. Ihana sisko!!! Kokeilin vielä paininjalkaa, putosi, kokeilin toista, jossa on erilainen ruuvi. Lopulta vain tikkausjalka ei enää pysynyt paikoillaan. Saisin päällisen, mutta... Vähän epätilkkutyömäisesti voisin ommella kaitaleet myös vanun ja vuorin läpi. Työ on tehty omalla koneella. Kaitaleissa ei tarvinnut tikkausta ja reunoilla tein niitä käsin.


Jatkoin keskuskuviota spiraalina, vähän eri värejä ja hissukseen sävyjä muuttaen ja yksi kapea tummanruskea viiru mukaan korostamaan sipraalimaisuutta ja tuomaan särmää väreihin.


Kiireessä meni välillä kaksi kaitaletta samaa väriä samaan reunaan, onneksi huomasin ennen kuin oli jo muutama kierros siinä ympärillä..


Pieniä yksityiskohtia hoksattaviksi sinne tänne. Linnutkin ovat olleet tärkeitä lapsesta asti. Tunnistuksen kanssa on vähän niin sun näin, mutta aika helposti jään seurailemaan niitä.


Pohjakankaassa on kloritella käsiteltyä kangasta - lintuja siinäkin. Ihan pikkuisen loppui kangas kesken. Kulmatilkun viereen tein muutaman ympyrän, niin ei näytä paikatulta ja noita ympyröitähän työssä on muuallakin.


Polku jatkuu aurinkovärjätyssä höyhenessä, nousee ilmaan - unelmia pitää olla. Aina!


Elämän polkuja valmiina. Sitä ympärysmittaakin kertyi nipin napin yli viisi metriä. Työ valmistui  ihan ajoissa, edellisenä iltana pari minuuttia vaille puolen yön. 


torstai 21. syyskuuta 2017

Metsän kuningas

Killassa tehtiin pari vuotta sitten runotyöt. Minullakin innokas alku, mutta sairastumisia lähipiirissä, voimat ei riittäneet ompeluun. Tarkemmin ajatellen työ on alkanut jo kuopuksen ollessa viisivuotias (nyt 28v) - ompelin hänelle peiton ja muutamia erilaisita eläimiä, joista hän valitsi oravat. Majava (tai kaksi) on yhdessä pitkään hautuneessa kiertolaisessa ja yksi karhu on tässä työssä. Hirvi meni tutun metsästäjän pieneen seinätauluun (+ 50 hylsyä ampumaradalta).
Karhu on kirjasta, jossa on metsän eläimiä, nimeä ja tekijää en muista. Ostettiin se Porin killalle parikymmentä vuotta sitten.



Runotyössä karhun korvaan oli tulossa muurahainen ja aiheeksi Muurahainen karhun korvassa. 



Metsä on lakanasta revittyä kaitaletta, johon olen ommellut kaikenlaisia vihreitä ja sinisiä jämätilkkuja. Siimeksessä piileskelee joitakin eläimiä. Sinisellä kapealla kaitaleella ja tuolla neljänneshirsimökillä/kalanruodolla aloin kiertää karhublokkia. En muista enää mitä työn kooksi oli sovittu - ei paljon, koska se oli lähdössä killan matkalaukkunäyttelyyn.
Tikkaukset ovat kuusimetsää ja vähän köynnöstä.



Työn uudessa vaiheessa aiheena oli jotakin luontoon liittyvää. Olisi teemaan mennyt se muurahaisjuttukin, mutta halusin kokeilla jotakin muuta. Mietinnän jälkeen päädyin jojolehvästöön, kun tuossa taustassa on havumetsää ja sekametsä on kiinnostavampi. 


Ja tässä valmiina. Metsän kuningas samoilee puiden lomassa, vähän piilossa.
Työ oli kesällä Akaan ja Forssan kiltojen yhteisnäyttelyssä Akaalla. 





tiistai 5. syyskuuta 2017

Paluu kesäniitylle

Neuliaisten näyttelyssä ollut pikkutyö. Näyttelyn nimi ja teema oli mitä mukanani kannan, jokaiselta iso ja pieni työ - ympärysmitta yli viisi metriä tai alle kaksi ja puoli.

Olimme olleet Neuliaisten kanssa indigo-värjäyskurssilla ja kun he kävivät luonani, sain idigokankaisia blokkeja. Ompelin niistä eteiseen lähestulkoon seinän korkuisen työn ja tein siihen ruutublokkeja tasaamaan erikokoisten blokkien välejä. Ne jäivät käyttämättä ja ovat nyt tämän työn pohjana.


Mitä mukanani kannan, mitä tärkeää lapsuudesta jäi - rakkaus kukkiin ja pilviin, luontoon ylipäätään.

Tätini olisi halunnut oppikouluun, mutta hänen isänsä mielestä tyttöjen kouluttaminen oli silkkaa ajan ja rahojen haaskausta. Tädin ystävättären isä oli toista mieltä ja toivoi, että tytär haluaisi kouluttautua omaan ammattiin asti. Tytöt lukivat läksyt yhdessä, keräsivät kasvit ja opettelivat niiden nimet. Tätini hallitsi keskikoulun tiedot hyvin, mutta ei saanut siitä todistusta, kuten ystävänsä. Molemmat tytöt halusivat sairaanoitajiksi - vain toisella oli mahdollisuus hakea kouluun.
Kun olin pieni lapsi, jotain kolmen neljän hujakoilla, aloin kulkea tädin kanssa peltojen laitoja ja kyläteitä. Hän opetti minulle kasvien nimiä suomeksi ja latinaksi.
Myöhemmin, kun olin oppinut pyöräilemään, reviirimme laajeni ja pysähtelimme, jos täti oli nähnyt vilauksen jostakin mielenkiintoisesta kasvista. Hänellä oli kasvikirja, jossa oli piirroskuvat ja retkien jälkeen etsimme uudet kasvituttavuudet sieltä - usein vanhatkin ja täti luki mulle kutakin kasvia koskevat tekstit.
Kasvien lisäksi täti tuntui olevan täynnä tarinoita ja niitä pulppusi hänestä kaiken aikaa. Myöhemmin tajusin, että osa oli silkkoja juoruja ihmisistä, joita hädin tuskin tunsin, mutta lapsena ne tuntuivat hauskoilta jutuilta tapahtumista, joita ihmisille oli sattunut. Toisenlaisia tarinoita kuuntelin Kalevalasta ja Kantelettaresta ja joskus luettiin kuulumiskirjeitä, joita olivat lähettäneet sotasairaalassa olleet hoivattavat ja toiset lotat. Jokaisen luetun kirjeen jälkeen täti kertoi jotakin juuri siitä ihmisestä ja oli onnellinen kaikista, jotka olivat päässeet hyvin elämän syrjään kiinni.



Sinivalkoista ruudukkoa piristin parilla sideharsoviirulla ja maalasin kevyesti kukan muotoa.



Pilvirakkaus kasvoi naapurin isännän myötä. Hän oli meillä auttamassa monenlaisissa talkoissa, etenkin heinäpellolla. Kun äidin laittamat ruoat oli syöty, naiset jäivät siivoamaan keittiötä ja kesäpäivinä miehet painuivat pihalle pitämään päivällistuntia. Naapurin pariskunnan ainokainen oli kuollut yhdeksän kuukautisena. Lapsirakkaus jäi ja eli vahvasti heissä. Tuo kyseinen naapurin isäntä pötkähti aina nurmikolle selälleen sireenimajan ja kukkapenkin väliin - siihen paistoi aurinko, muttei suoraan silmiin. Aika nopeasti tein hänelle seuraa. Etsittiin pilvistä tuttuja muotoja ja kun löydettiin, niin naapuri kehitteli niihin tarinoita. 



Työssä on kaksi tehtaan konesaumaa. Tämän toisen olen parsinut indigovärjäysten sidontalangoilla ja sen toisen jonkin muun värjäyksen vastaavilla. Reunuskangas on haaleaksi jäänyt värjäys, jonka heitin indigopataan saamaan vielä lisäväriä.


Ja tässä valmis lapsuuden niitty.





tiistai 29. elokuuta 2017

Suomeni mun

Jo alkukesällä Forssan museossa olleeseen Filttiflikkojen näyttelyyn valmistui tämä Suomi-työ. Sinistä ja valkoista, 100 jotain ja sovitut mitat - no, olisi kannattanut lukea ohjeet vielä juuri ennen työn aloitusta. Mutta sinistä ja valkoista ja 100 nappia sentään on! 



Käytettyä, villaa ja itse voi vielä pilata lisää, niin saa killan tarkoituksiin sopivaa materiaalia. Nypyt halusin pois. Vanha nukanpoistaja lopetti yhteistyön, mutta kaupasta saa onneksi uusia. Laite on ollut minulla aika ahkerassa käytössä - näkyvillä pidettävien vaatteiden lisäksi sillä on saanut siistittyä osittain tai kokonaan piilossa oleviakin, kuten sukkia tai rinsikoiden kuminauhoja ja olkaimia.

Leikkasin villapaidasta niin ison neliön, kun siitä sai. Ja mitäs sitten. Ei mitään ideaa. Joku polku kuvaamaan sataa vuotta ja 100 jotain - polku napeista. Ainakin alkuun sillä. 


100 oikein ja väärin ommeltua nappia. Polku, mutta mitä sen ympärille. 
Olen syntyisin maalta ja vaikka olen kaksi kolmasosaa elämästäni asunut kaupungissa, olen aina maalaistyttö.


 Maaseutuun liittyvää siis aloin kirjoa. Ensin sinne tänne - pieniä kyliä, peltoja, kukkia, puita...


...vettä.


Suomeni mun valmiina. tämä lähti kiertämään Filttiflikkojen matkalaukkunäyttelyssä.


Ja vielä yksi käsityöopelta saatu vinkki, jos työn reuna hiukan lepsottaa.


Pienet aaltoilut voi korjata näin, isoissakin töissä. Vaikka olisi mittaillessaan tarkka, niin tikkausvaiheessa saattaa etenkin pussiin ommelluissa töissä joku kohta reunasta venähtää. 


Levitä työ tasaiselle pinnalle. Sumuta reuna kosteaksi.


Taputtele kupru tasaiseksi. Jos tarvii laita päälle paino. Anna kuivua. 








maanantai 14. elokuuta 2017

Levää!!!

Onpa vierähtänyt aikaa edellisestä postauksesta. Nyt on lastenlasten kesälomahoidot ohi, kaikki ajatellut näyttelytyöt toteutuneet ja pakastin puolillaan kesän marjoja. Jäänee ruutuaikaa itsellenikin 😊
Olen/olin tänä kesänä mukana kolmessa näyttelyssä. Kaikkien teemat ja muut ohjeet olivat tiedossa, joten ajoissa aloittaminen olisi ollut mahdollista. Vaan kuinkas sitten kävikään - juuri niinkuin yleensäkin; viime tippaan jäi jokaisen näyttelyn viimeisen työn ompelu.

Tämä työ oli melko ajoissa valmiina, aloitettuna hyvissä ajoin, mutta viime hetkellä huomasin sekoittaneeni näyttelyiden teemat. Jätin tämän lepäämään ja aloitin Filttiflikkojen näyttelyyn uutta, kun siihen oli kiireellisempää saada työ valmiiksi.



Pohjakankaana on  siskon itselleen ostama Saksan tuliainen melko kauan sitten. Pehmeä kevyesti nukattu ohut valkoinen puuvillakangas, jossa oli brodeerattu reuna ja pieniä kukkia. Piti tulla kappa, mutta ei sitten kotona ollutkaan enää niin sopiva kuin mielikuvissa vieraalla maalla. Poimuttelin verhopalan langoilla ja indigovärjäyskurssilla heitin väripataan. 



Huopapalat ovat jonkun vaatevalmistajan roskia - vuosia sitten kurssilla saatuja ja kaappiin unohtuneita. 



Kangas on pehmeää lirua, mutta pysyi hyvin paikoillaan tikatessa. 



Ja taas kerran oli vaikeaa keksiä nimeä. Poika sanoi, että se näyttää ihan joltain levältä ja kun meidän teemaamme oli jotain Suomen luontoon liittyvää ja tuolla on tuo aaltokin, niin tästä tuli Järvi leväilee (kuulostaa myös kirjoitusvirheeltä!)


Työ on vielä tovin Akaan ja Forssan kiltojen näyttelyssä Laaksolassa, Toijalassa.







torstai 11. toukokuuta 2017

Kun ei kesä tullutkaan

Muutama kevään aikana valmistunut neule. Ensi talveksi varmaan kuitenkin, vaikka joka toinen päivä näyttää edelleen maa olevan enemmän tai vähemmän valkoisena.


Vähän niinkuin tilaustyö. "Mä tarttisin semmoisen lämpimän pipon." Seiskaveikkaa ja tuo resoriosa on kokonaan kaksinkertainen. Käytetty muutaman kerran kevään ekoina aurinkoisina päivinä - ehkä tarpeellisempi kuitenkin vasta ensi talvena. Sopivan kokoinenkin tuli, kun edellinen saman henkilön saama pipo ei ollut, Tai olishan sekin ollut, kun olisi laittanut pari kolme punttia painoiksi reunoille, niin ei olisi pipo kivunnut päälaelle.
Toiseen samanlaiseen olisi jo langat. 



Parit sukat lapsenlapselle. Lempiväri on turkoosi ja yhdet semmoiset sukat tein jo, nyt vähän pystyraitaa varsiin. Pinkit sukat on isänsä sukkien jämälangasta. 



Sukkien innoittamana kudoin pystyraitalapaset itselleni. Yksivärinen lanka oli pätkittäin melkein samaa väriä kuin osa raitalangasta, En erityisemmin tykännyt, kun raidoitus häviää välillä, mutta varmaan ihan lämpimät talvipakkasten ulkoiluissa.



Kerroin pojalle, että olin tehnyt ohuet lenkkareihin mahtuvat (pyöräilee läpi talvenkin) sukat. Hän sanoi, että alkaakin olla kaikki sukat vähän rikki (vaimo sanoi, että pitää laahata jalkojaan, jos haluaa, että jalat pysyy sukkien sisällä). Väritoivomuksena oli pinkki. Ensin löysin pinkkiä lähimpänä kirkkaanpunaista. Matkakäsityönä se mukaan. Aika mones kauppa oli jo, kun löytyi (melkein) pinkkiä. 



keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Vilttaantunutta taas

Filttaantunutta tai tämän paikkakunnan murteella vilttaantunutta.
Sain siskolta muutama vuosi sitten tummanharmaan villapohjan, johon hän oli ommellut huovutustensa poisleikattuja reunoja. Tyyny piti tulla, mutta ei tullutkaan ja lopulta alku ajautui pihan yli tänne minulle. Jotain ideaa keksin heti, mutta lopulta pala unohtui muovikassiin pitkäksi aikaa, kunnes tuli aikataulullista tarvetta vanhojen vanuneiden käyttöön. Kellarissa olisi pari pahvilaatikollista valmiiksi pilalle pestyä materiaalia, entäs kaapeissa. Joo, hyvin löytyy jo niistäkin.
Siinä sitten putkahti esiin tyynynpäällinenkin ja pari muuta keskeneräistä.

Mikähän sopisi huopakiemuroihin. Niistä tuli mieleen isot kukat. Jotain vanunutta pitäisi olla ainakin vähäsen vielä, jotain kevyempääkin. Pitsiä? Niitäkin riittää, kun yksi vanha innostava idea hautaantui asunnonvaihdon myötä. Lähin pitsi oli roskiksessa oleva liina, johon oli samassa muovikassissa kuljetettuna valunut liimaa. Toisella puolen liinaa oli useita paikkoja, joista neula ei menisi läpi. Sovittelin liinaa - laatikosta löytyisi kyllä liimattomankin, jos pitsi käy. No joo, kunhan ei valkoisena. Jos liinan leikkasi pyörylöiden väliin sopivaksi, niin lähes kaikki liimatipat olivat tipotiessään. Sakset esiin. Silkkiväreillä saisi nopeasti värjättyä - on saanut monta kertaa ennenkin ja sävyt olivat melko vähissä. Vain yksi paunainen purkinloppu ja loput tummia vihreitä ja ruskeita. Huuhtelin värin loput muovipurkkiin ja vähän vettä vieä lisäksi. Pitsipala sukelsi väriliemeen. Aika lailla vierastin lopputuloksena tullutta väriä, mutta rohkea rokan syö - ehkä menee käyttöön.


Mitähän muuta. Idea oli, mutta mistä materiaali. Kaivoin esiin kassillisen vanhoja sukkia ja sukanvarsia. Melko vaisu otos, Pitäisi värjätä taas.
Tietokoneella ollessa kiskoin käteen tiukaksi venynyttä ranneketta. Oho! Siinä! Jäi kuvankäsittely sikseen ja alkoi ompelu. Väri kävisi keltaiseen, siniseen ja pinkkiin ja uudet rannekkeetkin ovat jo kudottuna.
Tähän väliin vinkki muillekin, jotka saavat rannesärkyä tietokoneella - villarannekkeet helpottavat.


Leikkasin rannekkeet kolmeen osaan, putkiloiksi, useampaan eivät riittäneet. Toisesta reunasta poistin pinseteillä poikkimenneet silmukat ja toiseen reunaan harsin pistot, kiristin tiukaksi ja muutama lisäpisto vielä, että varmasti pysyisi supussa.


Putkilot levälleen ja reunasilmukoista ohuella langalla pohjaan kiinni. Näyttivät pömppövatsoilta. Ompelin keskustat ensin pohjaan kiinni ja sen jälkeen villalangalla niihin keskustat. Kolmiulotteisuus lisääntyi entisestään. 


Siinä niitä sitten oli; kaksi isoa, kuusi pientä ja pitsiraasu - kukkia tuli mieleen. Jotain vielä lisää. Siskon varasto pelasti jälleen. Yksi pesukonehuovutus ei ollut miellyttänyt ja virkattu jokin päätyi taas tänne. Sen kuvioista sain leikattua lehtiä eikä tarvinnut enää pelätä purkautumistakaan. Lehdet ompelin kiinni pykäpistoin ohuella vihreällä villalagalla.

Työ näytti liian raskaalta. Mitä vielä. Nappeja? Ei. Pistoja? Ehkä. Helmiä? Ehkä. Ja mullahan on... jossakin. Väripadassa uitettuja ja valkoisia huopapaloja jonkun vuoden käsityömessuilta. Oliskohan niissä. Ainakin tuttua punaista näytti olevan ja vähän huovutusten sinistä kirkkaampaa. Sommittelukokeilussa kevensivät työtä.



Tikkasin pohjan koneella ja aloin kiinnitellä huopapaloja. Menee, ei mene. Korkeimmat leikkasin saksilla ohuemmiksi. Yhden kerran meni neulan silmäpuoli sormesta läpi. Onneksi on tumma tausta, ei veritippa näy. Kaksi pistoa per huopapyörylä, mutta silti sain heräteltyä vuosia uinumassa olleen tenniskyynärpään.



Tästä piti edelleen tulla tyyny, mutta kun kokeilin sitä tyynyn päälle, niin alkoi kyllä olla liian kolmiulotteinen. Keppikujaa odotellessa...



maanantai 17. huhtikuuta 2017

Materiaalia huovuttamalla

Halusin tilkkutyöhön ohuen valkoisen neuleen, joka huopuu. Siispä kirpparille. Ihmiset olivat pysyneet mitoissaan tai sitten kevät ei ollut vielä lämmittänyt heitä tarpeeksi. Neuleet loistivat poissaolollaan.


Yhdessä tangossa oli lopulta punainen ohut neuletakki, jonka niskassa oli lupaava tuoteseloste. Vähän akryyliä, mutta kuiteskin 80 % villaa - noin pieni määrä akryyliä, tulisikohan aavistuksen kupruinen pinta. Ei haittaa, voisi olla oikein kivakin. Käsinpesu viileässä vedessä - oikein hyvä. Kuivaajaa minulla ei ole, joten sen myllääviä haittavaikutuksia en pääsisi nyt hyödyntämään. Kiinalainenkin vielä, sehän ei aina lupaa hyvää laatua. Parilla eurolla neule vaihtoi omistajaa: Työsuunnitelmakin meni värin vuoksi uusiksi.


Tässä tulevat materiaalit; neule, ystävän taloudestaan poistamia vanhoja nappeja sekä kasa päättelylankoja. Leikkasin takakappaleen irti ja aloin lisätä siihen nappeja, että saisin koholle huovuttuneita pyörylöitä.


Kun takakappale oli napitettu, laitoin sen pesupussiin ja pesukoneeseen. Lämmöksi 60 astetta ja eikun odottelemaan. Myöhemmin sain koneesta omalle pesuaineelle tuoksuvan neuleen, joka ei ollut huovuttunut ollenkaan.
No, rajummat keinot käyttöön - villasta kylmä ja kuuma vuorotellen ovat sietämätön yhdistelmä. Siispä neule ja vettä isoon kattilaan ja hellan viereen lavuaariin juoksutin kylmää vettä. Kyllähän nyt... Mut ei! Monta yritystä. Ajattelin, että jos se akryyli edes sulaisi - tulisi ohuita paikkoja väliin. Mut ei! Keitin ja sillä aikaa vaihdoin toisen veden niin kylmäksi kuin hanasta sain valumaan - moneen kertaan. Eipä ollut neule moksiskaan moisesta käsittelystä.
Uudestaan pesukoneeseen. Pitkä ohjelma ja lämmöt täysille. Lopputlos sama kuin edellisillä huovutuksilla, Edes yhtään nappia ei ollut pehmennyt viutiloiksi vaikka muissa värjäyksissä niin on käynyt lukuisat kerrat. 
Kuivasin neuleen nappeineen päivineen, Venyisi edes. Yhden napin poistin.  Sen yhden kohta oikeni kuivuessaan, muut venyivät. Jotain muutosta sentään.


Yhdestä vuoden 1949 Kotiliedestä sattui tässä jokin aika sitten silmiin tohtori Gösta Silénin teksti Miksi villa vanuu. 


Ja vielä vähän lisää. 



Ja näin kävi mulle. Alareunassa alkuperäistä neuletta ja yllä huovutusyritysten jälkeen. Eroa on vain ryppyisyydessä.
Taas meni suunnitelma uusiksi.

Kyllä ennen oli niin paljon paremmin, villakin vanui!!!

**************


Neuletilkku vielä tulikokeeseen. Paloi helposti ja tuo loppukikkare meni tuusannuskaksi, kun koskin siihen. Villa palaa, keinokuitu sulaa, joten tuo materiaalisuhde 80/20 on kait aika oikea.